Rainbow Rowell: Attachments

"Hi, I'm the guy who reads your e-mail, and also, I love you..."

Beth Fremont and Jennifer Scribner-Snyder know that somebody is monitoring their work e-mail. (Everybody in the newsroom knows. It's company policy.) But they can't quite bring themselves to take it seriously. They go on sending each other endless and endlessly hilarious e-mails, discussing every aspect of their personal lives.

Meanwhile, Lincoln O'Neill can't believe this is his job now—reading other people's e-mail. When he applied to be "internet security officer," he pictured himself building firewalls and crushing hackers—not writing up a report every time a sports reporter forwards a dirty joke.

When Lincoln comes across Beth's and Jennifer's messages, he knows he should turn them in. But he can't help being entertained—and captivated—by their stories.

 
By the time Lincoln realizes he's falling for Beth, it's way too late to introduce himself.

What would he say . . . ?

Takakansiteksti tiivistää Attachments’n juonen varsin hyvin. Tylsähköä elämää viettävä Lincoln seuraa työkseen erään yrityksen sisällä tapahtuvaa sähköpostiviestittelyä. Itse asiassa Lincoln on jäänyt koukkuun kahden työntekijän, Bethin ja Jenniferin, viestien lukemiseen, eikä enää tee sitä puhtaasti työnsä velvoittamana. Lopulta hän huomaa olevansa ihastunut Bethiin, eikä keksi, miten voisi tutustua tähän vaikuttamatta vain karmivalta stalkerilta.

Olen ollut muutaman vuoden ajan kovin innostunut Rainbow Rowellista, sillä hänen romaaninsa yleensä herättävät paljon ilontunteita. Rowellin teksti on mukavaa lukea ja hän onnistuu luomaan hyvin inhimillisiä sekä sympaattisia hahmoja kirjoihinsa. Rowellin Carry On hyödynsi klassikkotoposta, jossa vihollisuus kääntyykin rakkaudeksi. Fangirl käsitteli empaattisesti nuorta opiskelijaa, jolle sosiaaliset tilanteet olivat vaikeita, ja johon kuvittelen monen nuoren lukijan samaistuvan enemmän, kuin niihin nuortenkirjojen päähenkilöihin, jotka sekoilevat ja käyttävät päihteitä. Eleanor & Parkissa erilaisuus ja ulkopuolisuus yhdistivät Eleanoria ja Parkia. Rowellin romaanien keskiössä on yleensä ollut henkinen kasvu ja ihmissuhteet. Attachments kuvaa jälleen ihmissuhteiden muodostumista, mutta jotenkin siitä puuttuu miltei kaikki ne asiat, joista olen kirjailijan muussa tuotannossa nauttinut.

En oikein edes ymmärrä Attachmentsia. Miten kahden ihmisen välille voi syttyä romanssi, jos nämä kaksi eivät käytännössä kommunikoi keskenään? Lincoln voisi yhtä hyvin olla kiinnostunut fiktiivisestä henkilöstä, eihän hän suoraan ole tekemisissä Bethin kanssa, vaan seuraa tätä sivusta. Miten kukaan voisi katsoa läpi sormien niin epämiellyttävää yksityisyyden loukkausta, kuin kirjesalaisuuden rikkominen on? Stalkkaaminen ei ole söpöä tai romanttista. Miksi Beth olisi kiinnostunut Lincolnista, eihän hän tiedä Lincolnista mitään? 

Kaiken kaikkiaan Attachmentsin romanttisen juonen lähtökohdat ovat erittäin köykäiset. Sinänsä epärealistisistakin lähtökohdista voisi vielä saada hyvän tarinan (sen on moni fanfiction kirjoittaja todistanut), jos hahmot olisivat kiinnostavia tai heidän välillään olisi vuorovaikutusta. Jälkimmäinen tuli toki jo mainittua aiemmin, mutta sen merkitystä ei voi liikaa korostaa. Romanttisessa tarinassa minua ennen kaikkea kiinnostaa seurata ihmissuhteen hiljattaista muodostumista. Rainbow Rowell osaa tälläkin kertaa kirjoittaa itsessään hyvää tekstiä, mutta se ei vaan koskettanut minua millään tavalla. Lincoln oli lopussa oikeastaan yhtä tylsä tyyppi kuin alussa. Se, viihdyttääkö Bethin ja Jenniferin sähköpostikirjeenvaihto vai ei, on tietenkin makukysymys. Kankean alun jälkeen jopa pidin heidän viestittelystään, mutta en kokenut samaa addiktiota kuin Lincoln. Pientä hämmennystä herätti myös se, että Beth ja Jennefer ovat läheisiä ystäviä pitkältä ajalta, mutta vaihtavat käytännössä kaikki kuulumisensa työsähköpostin välityksellä.

Attachments on tähän asti lukemistani Rowellin romaaneista ainoa, joka ei vastannut odotuksiini. Olen tosin höttöisempääkin romanttista kirjallisuutta lukenut, vaikka genre ei minulle erityisen läheinen olekaan, ja uskon Attachmentsin olevan lajissaan ihan kohtuullinen opus: ainakaan se ei sortunut liikaan siirappisuuteen ja stereotypioihin. Muille jo aiemmin mainitsemilleni Rowellin teoksille annan kuitenkin edelleen lämpimän suositukseni.

Summa summarum III

 Perinteiden ylläpito on tärkeää, siispä tässä pieni katsaus vuoden 2018 kirjamaailmaan.

1. Oscar Hijuelos: Vanhan herran joulu
2. Fred Vargas: Sinisten ympyröiden mies
3. Eli Easton: How to Howl at the Moon
4. Iida Sammalisto: Tähtimosaiikki
5. Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja
6. Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta
7. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
8. Risto Vahanen, Seppo Fränti: Jolo – 140 päivää panttivankina viidakossa
9. Philip K. Dick: Anna kyynelten tulla, pyysi poliisi
10. Stephen King: Tervetuloa Joylandiin
11. Merete Mazzarella: Marraskuu
12. Ulla Donner: Spleenish
13. Stephen King: Kauhun vuodenajat II
14. Julian Barnes: Puhumalla paras
15. Jari Salminen: Koulun pirulliset dilemmat
16. Chinua Achebe: Kaikki hajoaa
17. Pasi Ilmari Jääskeläinen: Sielut kulkevat sateessa
18. Alice Kuipers: Tervesin äiti
19. Arthur C. Clarke: Avaruusseikkailu 2001
20. Neil Gaiman: Hämähäkkijumala
21. Philip K. Dick: Do Androids Dream of Electric Sheep?

luetut: 21, omasta hyllystä: 4

Edellisvuonna minulla taisi olla tavoitteena lukea mahdollisimman paljon kirjoja, jotka omistan. Saavutinkin tavoitteen varsin hyvin, ja puolet lukemistani kirjoista oli omasta hyllystä. Vuonna 2018 luin sen sijaan ennätysvähän omistamiani kirjoja: vain neljä kappaletta eli joka viidennen. Oikeastaan ei jaksa edes harmittaa, siellähän ovat hyllyssä odottamassa.

Voin myös rehellisesti todeta, että vuosi 2018 ei ollut minulle erityisen hyvä kirjavuosi, ehkä siksikin blogi on ollut varsin syvässä horroksessa. Ehkäpä omissa lukutavoissa olisi kehitettävää. Viime vuonna luin todella sirpaleisesti, jätin kirjoja kesken ja aloitin uusia tämän tästä. Keskeneräisiin teoksiin on ollut vaikea palata, kun ajatukset ovat niistä jo etääntyneet ja kenties siksi moni lukukokemus on jäänyt vaisuksi. Marraskuusta lähtien olen lukenut aina yhden kirjan kerrallaan loppuun, jotta mieleni ei vaeltelisi keskeneräisissä kirjoissa ja pystyisin paremmin keskittymään yhteen tarinaan kerralla.

Mikään ei kuitenkaan muuta sitä, että minun on ollut vaikea nauttia lukemisesta. Huvin sijaan huomaan lukevani usein vain siksi, että tekisin jotain järkevää sen sijaan, että roikkuisin tuntikausia netissä tekemässä jotain turhaa. Ratkaisu dilemmaan voisi joko olla se, että teen jotain muuta kuin luen, jos ei oikeasti huvita lukea (mitä?) tai valikoin luettavat kirjat entistä tarkemmin (toisaalta teen tätä mielestäni jo nyt). Jaksaa myös yhä kalvaa mieltä, että Dostojevskin Karamazovin veljekset, jonka parissa jumitin koko kesän, on edelleen kesken, eikä sen lukeminen tunnu yhtään sen houkuttelevammalta kuin aiemminkaan. 

Mietelmät viime vuodesta ovat siis varsin synkkiä. Toisaalta, jos haluaa ajatella positiivisesti (ja kuka ei halua), tästä on helppo parantaa.

Stephen King: Kauhun vuodenajat II

Luettuani Kingin Tervetuloa Joylandiin mieleni kaihosi heti lisää Kingiä. Kuten aiemmin mainitsin, Tervetuloa Joylandin nostalginen kerronta muistuttaa Ruumista, johon myös filmatisointi Stand by Me perustuu. Näin elokuvan joskus 13- vuotiaana koulussa ja muistan sen olleen vaikuttava. Sen sijaan kaikkina näinä vuosina dominoivin muistikuvani Ruumiista on ollut se, että siinä oli jotenkin häiritsevä kohtaus juuri seksiä harrastaneesta ”pariskunnasta”. Kyseisestä sivujuonteesta en pitänyt sen enempää kuin aiemminkaan, mutta se olikin niitä harvoja kohtia, joita en ahminut suurella nautinnolla.

Ruumiissa päähenkilö muistelee lapsuutensa kesää, joka oli käännekohta lapsuuden viattoman ja yksinkertaisen elämän sekä nuoruuden kriisien välillä. Lapsuudenkuvauksia on aina hauska lukea. Olen vielä sen verran nuori, ettei kauheasti etäisyyttä ja muisteltavaa vielä muista elämänvaiheista olekaan. Lapsuuteen liittyy olennaisesti se, että koko maailma vielä tuntuu avoin ja mahdollisuuksia täynnä. Koska monet asiat koetaan ensimmäistä kertaa, tunteet ja vaikutelmat ovat usein hyvin voimakkaita, jotkut hyvinkin vahvasti maailmankuvaa muokkaavia. 

Menneiden tapahtumien muistelemiseen liittyy yleensä jonkinlainen melankolia. Ruumissa etäisyys tapahtumiin tuo kriittisyyttä, eikä aika ole kullannut kaikkia muistoja. Stephen King osoittaa yhteiskunnallista tarkkanäköisyyttä kuvatessaan, millainen vaikutus perhetaustalla ja erityisesti ystävillä on yksiön elämänkulkuun. Pidin kertomuksesta erittäin paljon, enkä vain siksi, että se oli napakasti kirjoitettu. Ruumis tavoitti mielestäni hyvin ristiriidan, jota ihminen voi kokea halutessaan olla lojaali ystävä ja kuitenkin tehdä valinnat itselleen parhaimmalla tavalla.

Toinen kokoelmaan kuuluva tarina on nimeltään Talvinen tarina. Luin Talvista tarinaa hieman hämmentyneenä, sillä se ei vaikuttanut millään tavalla Kingin kirjoittamalta aiheensa tai tyylinsä puolesta. Kehyskertomuksessa mies lähtee talvi-iltana käymään salaperäisellä klubilla, jossa takkatulen äärellä kerrotaan tarinoita. Pidin kehyskertomuksesta enemmän kuin varsinaisesta tarinasta. Keskellä talven kylmyyttä olisi itsekin mukavaa istuutua takkatulen ääreen kuuntelemaan muiden tarinoita. Selittämättä jäävät asiat ovat tietenkin aina kiinnostavia, joten klubin salaseuramainen luonne viehätti minua. 

Kauhun vuodenaikojen jälkeen olikin sopiva hetki katsoa Stand by Me pitkästä aikaa uudelleen. Se on mielestäni edelleen erinomainen ja klassikkoasemansa ansainnut.