Ama Ata Aidoo: Muutoksia -eräs rakkaustarina

 Muutoksia – eräs rakkaustarina on sekä koominen että liikuttava kertomus ghanalaisten ihmissuhteista. Esi on urbaani tiedenainen, jonka mies ahdistuu vaimonsa itsenäisyydestä ja raiskaa hänet. Lujatahtoinen Esi ottaa avioeron ja päättää omistautua uralleen. Pian hän kuitenkin tapaa hurmaavan Alin, jolla on jo yksi vaimo. Kohtalon ironia on irvokasta – emansipoitunut Esi päätyy Alin kakkosvaimoksi.

Ama Ata Aidoon Muutoksia- eräs rakkaustarina valikoitui luettavakseni erään lukupiirin kautta, jossa etsittiin afrikkalaista kirjailijaa Helmetin lukuhaasteeseen. Epäilen, olisinko muuten tullut koskaan löytäneeksi tai lukeneeksi kyseistä kirjaa. Teoksen nimi kuvaa osuvasti sisältöä. Kirjan naiset elävät vanhan ja uuden murroksessa: välivaiheessa, jossa vanhemmat sukulaiset ja miehet vielä olettavat naisen ottavan perinteisen roolin ja olevan tähän tyytyväinen. Esin ja Alin suhde on rakkaustarina, mutta ei yksinomaan onnellinen. 

Pidin lopulta kirjaa ihan kelvollisena, vaikka alku ei vakuuttanut. Hahmoistaan Aidoolla tuntui olevan selkeä visio, millaisia hän haluaa heidän olevan. Esi ja hänen ystävättärensä Opokuya ovat mielestäni inhimillisiä pohtiessaan omaa paikkaansa naisena ulkopuolelta tulevien odotusten paineessa. Mieshahmot ovat sen sijaan yksipuolisen itsekkäitä ja nihkeitä. Vanhoilla sukulaisilla ei ole juurikaan muuta roolia kuin olla stereotyyppisen konservatiivisia ja pitää kiinni kaikista vanhoista perinteistä. Ensimmäiset luvut Aidoo vaikutti olevan hieman hukassa kerronnan kanssa. Seuraavassa esimerkkejä:

 ---hän vastasi tänä-aamuna-minulla-ei-ole-aikaa-kohdella-aikuista-miestä-kuin-hemmoteltua-mammanpoikaa-äänellään.

Sulavampiakin tapoja kuvat ihmisen äänensävyä varmasti löytyisi, mutta Aidoo on mieltynyt tähän tyyliin, jota käyttää useammankin kerran.

Hän katsahti ylös ja näki hyvin komeat kasvot. Mies sitä paitsi tiesi, että hänen kasvonsa olivat komea, ja tiesipä pari muutakin imartelevaa seikkaa itsestään. Esi ei kuitenkaan ollut sellaisella tuulella, että olisi kiinnittänyt huomiota kenenkään ulkonäköön tai hurmaantunut itsetietoisista hurmureita.

Siis näkikö Esi komeat kasvot vai ei? Kuulin, että tässä on kyseessä ns. epäluonnollinen kerronta. En valitettavasti ole perehtynyt asiaan itse, joten en osaa arvioida asiaa sen syvällisemmin, kohta näyttäytyi minulle lähinnä hassuna.

Muitakin hämmennystä herättäviä esimerkkejä löytyy. Eräs luku alkaa kuvaamalla Esin tyttären tuntemuksia. Hänen näkökulmansa kuitenkin hylätään heti seuraavalla sivulla ja siirrytään Esiin. Tytär mainitaan useamman kerran myöhemminkin kirjassa, mutta hänellä ei ole repliikkejä eikä hänen näkökulmiaan oteta huomioon. Miksi hänet tuodaan edes alussa esille, kun hän ei ole millään tavalla olennainen hahmo? Opokuyan sekä Alin vaimon Fusenan tarinat taas tuntuivat jäävän kesken. Esin tuntemusten kuvailu juuri raiskauksen jälkeen herätti myös ihmetystä:

Pitkään toviin kumpikaan heistä ei puhunut. Oko ei halunnut sanoa enää mitään eikä Esi pystynyt sanomaan mitään, ainakaan vähään aikaan. Mitä näin suurelle vihalle voi tehdä, näin valtavalle turhautumiselle. Niin paljon tahallista ärsytystä niin aikaisin aamulla ja vielä alkuviikosta.
  
Aviomiehensä raiskaamaksi joutuminen onki varmasti juuri ärsyttävää, etenkin jos se tapahtuu aamulla ja alkuviikosta. Siihen nähden, että raiskauksen kuvittelisi olevan koko teoksen käännekohta, se korsi, joka katkaisee kamelin selän, sitä käsitellään erittäin vähän. Aidoolla on myös kunnianhimoisia ja kokeilullisia ratkaisuja kirjassaan. Minulle ei selvinnyt, mikä funktio satunnaisilla sisennetyillä riveillä, runopätkillä tai näytelmäkäsikirjoitusta muistuttavilla dialogeilla oli. Kirja on jaettu kolmeen osaan, mutta vain viimeinen näistä erottuu selvästi omaksi osakseen, muuten jako oli tarpeeton.

Kankeudesta huolimatta tarina parani loppua kohden. Ihmiset, joiden kanssa keskustelin kirjasta, olisivat toiveet kirjan painaville teemoille enemmän käsittelyä. Olen samaa mieltä siitä, että kiinnostavat aiheet jäivät melko pintapuolisiksi. Toisaalta koin virkistäväksi sen ettei tarina ollut toivoton ja inhorealistinen. Esillä ja Opokuya suhtautuvat elämään positiivisesti vaikka se ei ole aina helppoa. Hyviä hahmoja ja kiinnostavaa asiaa kirjasta löytyy, mutta kaikesta jää huolittelematon maku. Sivuja ei ole kuin parisataa, joten kyllähän tämän luki pikaisena tutkimusmatkana afrikkalaiseen kirjallisuuteen.

Robert Louis Stenvenson: Aarresaari

Robert Louis Stevensonin Aarresaaressa on kaikki mahdollinen klassiseksi muodostuneeseen merirosvokuvastoon kuuluva romminjuonnista puhuvan papukaijaan. En todella tiedä, mistä nämä kaikki merirosvoihin liittyneet elementit ovat alkujaan peräisin. Aarresaari sattuu olemaan ainoa merirosvoista kertova kirja, jonka olen lukenut. Merirosvot-hakusanan käyttäminen tuottaa kirjaston aineistohaussa tulokseksi pääasiassa lapsille suunnattua kirjallisuutta. Voisin kuvitella, että muissakin ikäluokissa tällaiselle viihteelle voisi olla kysyntää vai menikö niiden aika jo?

Merenkulku, tutkimusmatkailu ja haaksirikkoutumiset ovat kuitenkin kirjallisuuden kestoaiheita. Purjelaivan tai yksinäisen saaren eristäytyneisyys tarjoavat kutkuttavia lähtökohtia niin yksilön selviytymistarinaan, ryhmän toiminnan tarkasteluun ja vieraiden, yliluonnollistenkin, asioiden kuvaamiseen. Merimatkat kun eivät tapaa sujua, kuten niiden odotetaan sujuvan. 

Aarresaari on varsin viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu. Siinä on paljon erilaisia kuvauksia ja tapahtumia melko lyhyeksi kirjaksi, mutta se ei silti ole hätäinen tai kiireinen. Kirja alkaa koleissa tunnelmissa pienestä majatalon saatua mystisen vanhan merirosvon vieraakseen. Alun tunnelma on melko pahaenteinen ja lyhyen toiveikkaamman ja onnellisen vaiheen jälkeen alkaa toisenlainen jännitys miehistön juonittelun seurauksena. Erityisesti nautinkin lukea miehistön selviytymisestä kapinallisten ylivoiman edessä.

Stevensonista puhuttaessa en malta olla vertaamatta häntä toiseen 1800-luvulla vaikuttaneeseen seikkailujen kirjoittajaan, nimittäin Jules Verneen. Verneltä lukemieni teosten Maailman ympäri 80 päivässä ja Sukelluslaivalla maapallon ympäri perustella mieluisammaksi osoittautuu Stevenson. En voi kieltää etteikö Verne olisi ollut hyvin innovatiivinen kirjailija kuvatessaan vaikkapa kapteeni Nemon sukellusalusta Nautilusta. Kääntöpuolena on se, että nykylukija tietää Nautiluksen ominaisuuksien olevan mahdottomia, mikä tekee tarkan kuvailun (ainakin omasta mielestäni) hieman pitkästyttäväksi. Suurimpana ongelmakohtana Vernellä pidän silti hänen hahmogalleriaansa, joka on jopa huvittavan stereotyyppinen. Ei sillä etteikö Stevensonkin harrastaisi samaa, joskaan ei missään määrin samassa mittakaavassa kuin Verne vaikkapa Phileas Foggin hahmossa. 

Stevensonin kapteeni Smollet sekä tohtori Livesey ovat hyvin herrasmiesmäisiä brittejä, joissa ei ole moitteen sijaa. Merirosvot nousevatkin heitä kiinnostavimmiksi. John Silver on ehdottomasti Aarresaaren maukkain hahmo. Hän on opportunisti, joka selviää tilanteesta kuin tilanteesta puhelahjojensa ansiosta. Hänessä on aivan erityistä karismaa verrattuna vaikkapa kirjan umpihyveellisiin kapteeni Smolletiin ja Liveseyhin. Silver on neuvokas ja ovela, kuten myös kirjan päähenkilö sekä kertoja Jim Hawkins. Hawkinsin ikää ei kerrota, mutta oletan hänen olevan noin 13-vuotias tai nuorempikin. Useammassakin kuvauksessa Aarresaarta pidetään Hawkinsin kasvutarinana, mutta minun nähdäkseni hänen hahmossaan ei tapahtu tarinassa muutosta.

Olin hiljattain eräällä luennolla, jolla muun muassa Aarresaarta käsiteltiin. Tämä kurssi saikin minun lopullisesti lukemaan kyseisen teoksen. Minulle selvisi, että Björn Larsson-niminen kirjalija on tehnyt kertomuksen Long John Silver, joka on Silverin näkökulma tarinaan. Fan-fictionia siis, varsin hauskasta lähtökohdasta. Samalla esille tuli kiinnostavanoloinen tutkimus saarista kirjallisuudessa, Yrjö Hirnin Valtameren saari.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia

Onkohan kukaan välttynyt näkemästä pinkkiä kirjaa, jonka kannessa irvistelee kissa? Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia voitti HS:n esikoiskirjailijapalkinnon vuonna 2014 ja lyhyen kirjablogikatsauksen perusteella näyttäisi nauttivan ihailua ihan mukavissa määrin. 

Kissani Jugoslavia kertoo kahdesta sukupolvesta. Toinen päähenkilöistä on Jugoslaviassa kasvava Emine, joka menee nuorena järjestetysti naimisiin. Perhe muuttaa sotaa pakoon suomeen. Hänen poikansa Bekim on elämässä päämäärättömästi ajelehtiva nuori mies joka ostaa itsellensä suuren kuristajakäärmeen ja tapaa baarissa kissan.

Kissani Jugoslavia on jälleen kerran niitä kirjoja, joista minun vaikea sanoa, pidänkö vai en. Jo alusta saakka se oli ehdottomasti kiinnostava ja halusin kiihkeästi tietää, mitä tuleman pitää. Se ei kuitenkaan muodostunut sellaiseksi lempikirjaksi, jota palaisin lukeman rakastettavien hahmojen ja upean tunnelman takia. Teos muistuttaa tässä mielessä kovasti viime keväänä lukemaani Rosa Liksomin Hytti nro.6 – kirjaa. Kuten Liksomilla, myös Statovcilla on hienoja kuvauksia (esim. kissan ja käärmeen taistelu) sekä hahmoja, joiden motiiveja on kiintoisaa pohtia. Toisaalta hahmoihin on myös vaikea samastua ja jotain heidän päätöksiään on kovin vaikea ymmärtää.

Bekim tuntuu toistavan ihmissuhteissa äitinsä elämää. Hänellä on pakonomainen tarve miellyttää, mikä ilmenee niin mahdottoman kissan sietämisenä kuin maanisena siivoamisena. Toki äidin ja pojan lähtökohdat ovat hyvin erilaiset, sillä Emine on kasvanut kulttuurissa, jossa vaimon tulee olla miehelleen kuuliainen ja naisen arvo suorastaan mitataan hänen kyvyssään pitää huushollia pystyssä. Bekimin hahmossa on paljon ristiriitaisuutta: hän on välillä hyvin kapinallinen ja kulkee omia polkujaan, välillä taas alistuva. Tämä ei kuitenkaan tee hänestä mielestäni niinkään moniulotteista henkilöä vaan hieman epäjohdonmukaisen.

Eminen tarinan kohdalla kirjan alku antoi odotuksia jonkinlaisesta emansipaatiosta, sillä hänen äänensä on aluksi hyvin analyyttinen ja jopa hieman kriittinen vallitsevien normien suhteen. Naimisiin mentyään hän kuitenkin nopeasti omaksuu perinteisen roolin. En sano, että kirja olisi välttämättä ollut parempi, jos Emine olisi haistatellut sukupuolinormeille. Kuitenkin siksi, että teemaan ei hänen ajatuksissaan varsinaisesti myöhemmin palattu, jäi minulle mielikuva kuin alussa olisi kuulunut enemmän kirjailijan ääni kuin hänen hahmonsa.

Kirjassa esiintyviä kissoja ja käärmeitä on analysoitu jo niin moneen otteeseen, että en tiedä, onko minulla niistä mitään tuoretta sanottavaa. Molemmilla on ristiriitainen vaikutus kirjan hahmojen, Eminen ja Bekimin elämään. Oma tulkintani kaikessa yksinkertaisuudessaan onkin se, että ne kuvaavat sitä, kuinka asiat eivät useinkaan ole mustavalkoisia. Kissa- ja käärme-motiivien lisäksi Kissani Jugoslaviassa erityisen tärkeässä asemassa on ulkopuolisuuden tematiikka ja siitä johtuvat kriisit, jotka kohtaavat kaikkia teoksen keskeisiä hahmoja. Tämä lukeutuu kirjan parhaimpaan antiin.

Bongasin muuten Kissani Jugoslavian hetki sitten erään kirjakaupan ”Pääsykoekirjoja”-hyllystä. Ei mitenkään yllättävää, sillä välillä kirja vaikuttaa siltä kuin se olisi kirjoitettu nimenomaan kirjallisuusanalyysi-tehtäväksi opiskelijoille.